JIPPO-pajan toteutus

Niin kuin kaikki kiva loppuu aikanaan, niin loppui myös JIPPO-paja, sen suunnittelu ja toteutus sekä jälkipyykki. Jälkipyykki-sana on tässä yhteydessä hieman turhan voimakas, sillä kenenkään vaatteita ei tarvinnut pestä, eikä vastaanottaa kärjistettyä rakentavaa kritiikkiä. Palautetta toki saimme, mutta vallan positiivista. Ja neljän hengen ryhmänä (Jenna, Hanna, Juho, Heidi) voimme itsekin sanoa JIPPO-pajan onnistuneen lähes suunnitelmien mukaisesti.

Ja lähes suunnitelmien mukaisesti tarkoittaa tässä yhteydessä sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin, kuten kussakin hetkessä työhön käytettävissä olevaan aikaan, jäljellä oleviin reagensseihin sekä ryhmäkoon muutoksiin. Työn aikana havaitsimme alle 10 oppilaan ryhmän olevan parhaiten optimoitu työpöytämme ääreen ja käytettävissä oleviin välineisiin, mutta tahdolla ja mielikuvituksella selvisimme myös 15 hengen ryhmistä.

Kehittämistä siis vielä on niin henkilökohtaisella kuin ryhmätasolla niin työn suunnittelun, toteutuksen kuin myös ohjaamisosaamisen kannalta. Omasta mielestäni oppilailla tuntui olevan hauskaa, kemian asiasisältö tuli käsitellyksi niin oppilaiden omien kokemusten kuin annettujen esimerkkien kautta sekä työssä vaadittavia kemistin kokeellisia taitoja tuli harjoitettua niin pipetoinnin, pinsettien käsittelyn sekä ajatusmaailman kautta.

Ensimmäinen ryhmä, jonka kanssa ehdimme tehdä työn molemmat osuudet. Kuva: Juho Rönkkö.

pH-paperin värinmuutosta verrattiin pH-asteikkoon ryhmittäin. Kuva: Juho Rönkkö.

Niissä ryhmissä, joissa aikataulu piti ja ryhmä eteni suunnitellusti työssä eteenpäin pH-paperin käytöstä kokeelliseen osuuteen eli eri kodin reagenssien reaktioiden kokeilemiseen, päästiin lähimmäksi työn tavoitetta, mikä tässä oli tutkimuksellisen oppimisen hyödyntäminen arjen kemikaaleihin ja reagensseihin tutustumisessa.

Työ oli riittävän yksinkertainen, jotta sitä voitiin muokata tilanteiden mukaisesti. Lisäksi kemistin näkökulmasta työn teoreettinen osuus mahdollisti työn viemisen oppilasryhmän tason mukaan pidemmälle ja syvemmälle pH- ja happamuuden käsitteiden maailmaan. Opetustilanteessa työssä voitaisiin mm. hyödyntää oksonium- ja hydroksi-ionien reaktioyhtälöitä kuten veden autoionisaatiota ja happo-emäsreaktioita.

Pyrimme esittämään nämä ionit ja reaktiot työn alussa, mutta ajan säästämiseksi vaihe jätettiin lopulta pois.

Toivon henkilökohtaisesti, että näillä toteutuneilla JIPPO-pajoilla oli vähintäänkin hetkellinen vaikutus oppilaiden mielenkiintoon luonnontieteitä kohtaan. Itselläni oli ainakin kivaa :)

Kuten Jenna jo kirjoittikin, saimme viime viikolla kuulla opettajan oikeuksista ja velvollisuuksista OKL-kahvilan muodossa. (Kahvia ja pullaa omnom!) Esityksen kalvoissa oli vakavaa tekstiä. Asia oli vakava. Ja mikä tässä oli kummallisinta, minä olin vakava.

Mitään korvauksia ja häpeäntunnetta kummempaa opettajille ei käsitellyistä tilanteista ollut koitunut, mutta ajatellessani itseni samaan asemaan, iskee pieni pelko. Mitä jos itsehillintä pettäisi jossain tilanteessa? Ja minkälaisia traumoja oppilas siitä voisi saada?

Olen aina itse kuvitellut itseni jämptinä mutta leppoisana opettajana, jonka äänen korottaminenkin on niin harvinaista, että oppilaat ymmärtävät olla hiljaa sen tapahtuessa. Haluaisin etsiä keinoja ohjata oppilaita keskittymiseen ihan vapaaehtoisesti, joko sopivilla houkuttimilla, mielenttömillä menetelmillä tai muilla jipoilla :D Tähän skenaarioon on kuitenkin vielä matkaa...

Ensin pitää kehittää seuraavia supernaisen ominaisuuksia:
1) Loppumaton kärsivällisyys, jota ikiliikkujaa imitoiva oppilaskaan ei voi murtaa. Tähän hyvää harjoitusta ovat esimerkiksi partioryhmien retket ja kokoukset, sillä niillä lapsilla muuten on energiaa, sano minun sanoneen.
2) Rohkeus olla oikeassa ja myöntää olevansa väärässä. Vain väittelemällä hyvin itsepäisten henkilöiden kanssa, voi saavuttaa todellisen rohkeuden.
3) 1000 jippoa hiljentää luokka ja piristää omaa opetusta. Pitä alkaa keräämään ja keksimään pikkuhiljaa. Kirjanhan noita saisi, kun tarpeeksi keräisi. Vai oiskohan tollanen jo olemassa?
4) Lonsdaleiitin kova pinta ja usko oppilaisiin, joista kumpikin ottaa vuoron kun se on tarpeen. Tasapainottelua oppii vain tasapainottelemalla eli siitä vaan tanssimaan nuoralle. Kova pinta kehittyy aina erilaisten ihmisten kanssa työskennellessä, mutta toivon kipinää pitänee helliä. Aloittaa voi vaikka omista läheisistä tai tutuista. Eiku ;)

Sitten kun nämä supervoimat omaa, niin ei tarvitse pelätä tilanteiden kehittyvän äärimmilleen. Opettajuus vaan soljuu eteenpäin ja kaikki oppii kaiken eiks je?

-Hanna