Kuten Jenna jo kirjoittikin, saimme viime viikolla kuulla opettajan oikeuksista ja velvollisuuksista OKL-kahvilan muodossa. (Kahvia ja pullaa omnom!) Esityksen kalvoissa oli vakavaa tekstiä. Asia oli vakava. Ja mikä tässä oli kummallisinta, minä olin vakava.

Mitään korvauksia ja häpeäntunnetta kummempaa opettajille ei käsitellyistä tilanteista ollut koitunut, mutta ajatellessani itseni samaan asemaan, iskee pieni pelko. Mitä jos itsehillintä pettäisi jossain tilanteessa? Ja minkälaisia traumoja oppilas siitä voisi saada?

Olen aina itse kuvitellut itseni jämptinä mutta leppoisana opettajana, jonka äänen korottaminenkin on niin harvinaista, että oppilaat ymmärtävät olla hiljaa sen tapahtuessa. Haluaisin etsiä keinoja ohjata oppilaita keskittymiseen ihan vapaaehtoisesti, joko sopivilla houkuttimilla, mielenttömillä menetelmillä tai muilla jipoilla :D Tähän skenaarioon on kuitenkin vielä matkaa...

Ensin pitää kehittää seuraavia supernaisen ominaisuuksia:
1) Loppumaton kärsivällisyys, jota ikiliikkujaa imitoiva oppilaskaan ei voi murtaa. Tähän hyvää harjoitusta ovat esimerkiksi partioryhmien retket ja kokoukset, sillä niillä lapsilla muuten on energiaa, sano minun sanoneen.
2) Rohkeus olla oikeassa ja myöntää olevansa väärässä. Vain väittelemällä hyvin itsepäisten henkilöiden kanssa, voi saavuttaa todellisen rohkeuden.
3) 1000 jippoa hiljentää luokka ja piristää omaa opetusta. Pitä alkaa keräämään ja keksimään pikkuhiljaa. Kirjanhan noita saisi, kun tarpeeksi keräisi. Vai oiskohan tollanen jo olemassa?
4) Lonsdaleiitin kova pinta ja usko oppilaisiin, joista kumpikin ottaa vuoron kun se on tarpeen. Tasapainottelua oppii vain tasapainottelemalla eli siitä vaan tanssimaan nuoralle. Kova pinta kehittyy aina erilaisten ihmisten kanssa työskennellessä, mutta toivon kipinää pitänee helliä. Aloittaa voi vaikka omista läheisistä tai tutuista. Eiku ;)

Sitten kun nämä supervoimat omaa, niin ei tarvitse pelätä tilanteiden kehittyvän äärimmilleen. Opettajuus vaan soljuu eteenpäin ja kaikki oppii kaiken eiks je?

-Hanna